Muualla naispuolisia rokkilaulajia sentään riittää jopa säveltäjiksi ja sanoittajiksi, kuten ah, suursuosikkini Joni Mitchell, mutta Suomessa rokkimuijat ovat lueteltavissa yhden käden sormin ja suurin osa on bändien tyttölaulusolisteja. Yhtenä noista täkäläisen rokkielämän harvoista feminiineistä sanoisin, että: - Voi pojat, onhan orpo olo, täällä miesmuusikoiden muurin ympäröimänä.

Miksei Suomessa ole naisrokkareita, tai miksi esim. tieteen ja taiteen huipuilla on vain kourallinen naisia? Naisilla ei ole tarpeeksi lahjoja tai älykkyyttä, olen kuullut miesten väittävän. Raivoni kohoaa ja pulssi kiihtyy, kaikessa ystävyydessä.

Ajatuslähtökohta on iankaikkisen vanha. Mies on perinteisesti aktiivinen, urallaan eteenpäin pyrkivä, nainen taas passiivinen sivustaseuraaja-kannustaja. Vie kauan aikaa irtautua näistä perinteisistä asenteista. Vuosituhannet on naisen luovuutta yritetty tukahduttaa, eikä naisen henkilökuvaan ole kuuluneet kunnianhimo, itsenäisyys tai itsensä esiintuomisen rohkeus. Itsessänikin taistelee kaiken aikaa moderni ja vanhanaikainen nainen.

Maskuliininen rokkimaailma heijastelee vieläkin vanhoja käsityksiä eikä täällä anneta naiselle tilaisuutta käyttää siipiään. Eli missä ovat Suomen naispuoliset rokkilyyrikot, prosaistit tai säveltäjät? Voinpa sanoa, että ne ovat outoja lintuja. Rokissa on parhaimmillaan lämmin, inhimillinen viesti ja hyvä fiilis. Outoa, että sen naispuolisen esittäjän pitäisi olla aktiivisuudeltaan jauhosäkkitasolla.

Todellakin, nainen on ollut kauan Nigger of the world, maailman nekru. (Kiitos laulusta, John Lennon, mestari.)

Väitetään myös, että rokkibisnes on liian raakaa naiselle. On totta, että nainen on herkkä olento, mutta tuskin sittenkään sen herkempi kuin mieskään. Miehen on täytynyt kautta aikojen karaista itsensä ''kestämään kuin mies''. Nainen puolestaan voi osoittaa avoimemmin lämpönsä ja kyyneleensä.

Entä moraali? Menkää itseenne ja antakaa utuisen mielikuvan rokkilaulajattaresta lipua unenomaisesti silmienne eteen. Siinä hän on, seksikkäästi liikkuen, voimakasrytmisen, alkuvoimaisen musiikin tahdissa, huokaillen mikrofoniin kuin miehen korvaan.

Täällä puritaanisessa Suomessa ei rokkilaulajatar voi yleisen käsityksen mukaan olla kuin huono nainen. Niin, ja kautta aikojen huonon naisen maine on yksi pelätyimpiä asioita, joita naiselle voi sattua. Kuka haluaa leiman otsaansa ainoastaan siksi, että rakastaa rokkia ja tahtoo esittää sitä. Vain hullu? (Ehkä olen hullu).

Ja vielä: katsokaa tiskivuorten, lastenrattaiden ja pesukoneiden taakse. Miehen ja rakkauden takia on lopahtanut useamman kuin yhden luovan naisen orastava ura. Naisena olemisen vietti on voimakas, jossakin vaiheessa suurin osa naisista haluaa kodin ja lapsia. Niinpä niin, kukapa tietää, ettenkö itsekin tekisi sitä.

Mitäs jos ei sittenkään? En voi hyväksyä kainaloisen kanan roolia, myydä sieluani tai kadottaa luovuuttani, jos todellakin haluan heittää sydämeni peliin ja antaa aidosti jotakin itsestäni, takaisin vaatimatta.

Mutta vain alistumallako miehen arvomaailmaan, pikku laululintuseksi, tai typeräksi tylleröksi, voi nainen saada jalansijaa rokissa. Protestoin sisukkaasti.

Eikö nainen voi koskaan olla rokkimuusikko? Entä onko johtopäätösten teko ja ajatteleminen kielletty naiselta? Kysymyksissäni liikun jo Suomessa niin uusilla urilla, että jäät ovat heikkoja. Ja kuitenkin olen yhtä kaukana feminististä kuin Saturnus Maasta.

Nyt kuitenkin varaudun taistelemaan läpi tulen ja kiven, lyöden päätäni betoni- ja tiiliseiniin, todennäköisesti edeten urallani yhden askeleen eteenpäin ja kaksi taakse.